No nyt on Neiti M leikattu. Oli se taas (E on myös leikattu muutama vuosi sitten) sydäntäsärkevää istua lapsen vieressä, kun laitteet piippaa ja steriili leikkaussali kiiltää pelottavana ja kylmänä. Lapsen katse sanoo: “vie minut pois täältä, suojele minua.” Ja samaan aikaan äidin pitää pysyä hymyilevänä ja rauhallisena ja jättää se nukutettu lapsi taaksensa. Mutta kuten aluksi jo kerroin, leikkaus on nyt ohi ja odotan sairaalahuoneessa lupaa mennä heräämöön.
Pitkän matkan päätös on edessä. Jos joku keksii joskus, että miten lapsen kivut voi siirtää äidille, niin minulle voi ainakin soittaa. Minä ostan heti sen keksinnön. Koska tulevat päivät ovat varmasti M:lle kivuliaat. Onneksi anestesialääkäri asensi myös epiduraalin, niin kivut pysyvät kuitenkin kurissa.
Laihduttaminen täällä sairaalassa on helppoa. Ei paljon ruoka mielessä pyöri. Eilen kaloreita tuli 860 ja tänään saldo on tässä vaiheessa päivää (klo 13.40) kokonaiset 140 kcal. Kahvilla ja adrenaliinillahan täällä kaikki vanhemmat pyörii. Liikuntaan ei ole tällä viikolla aikaa, enkä ota siitä mitään painetta tässä tilanteessa. Ehkä ensi viikolla sitten. Nyt lähden kyselemään, että joko sinne heräämöön pääsee. Iso halaus kaikille maailman äideille ja isille, jotka valvovat sairaan tai kipeän lapsensa vierellä. Te olette super-isejä ja teräs-äitejä.
Meillä on kaikki hyvin, koska M:n jalka korjattiin: kaikki eivät ole yhtä onnekkaita.